Tämä taitaa olla aika vanha postaus, mutta vastaan silti. Eli minut voinee lisätä listaan.

Other chapters in the book will give other perspectives, some more empirical, some providing concrete initiatives, etc.

So thinking of the welfare states essentially as redistribution; redistribution as providing more resilience; and resilience as the capacity of "bouncing back" might make logical argumentation, but these are also quite limited interpretations of these ideas.

As the context for the resilience debate are the ever more frequent crises, it would be crucial to recover the idea of welfare states as tools for co-ordinated social change. Of course this time it is not about industrialisation, but about ecological balance, etc.

Second, something worth highlighting in the histories of welfare states, is that the "old" welfare states involved ideas of social change. Current neoliberalism does not mean only "less" welfare states, but a perception of welfare states as mere platforms, or level(led) playing fields.

But there are always of course competing ideas on how a window of opportunity emerging from a crisis should be used, and many of these are far from progressive. As political disagreement is unavoidable, resilience without any normative notion of desired society is not a very useful concept.

First, resilience is not good as such. It could mean simply continuity of an unjust social order after a crisis. Positively understood, it could mean an opportunity to remodel society for the better.

While this may indeed be the case, I thought that there are two points worth adding, which go beyond this narrative.

Generally, the narrative about welfare states and resilience tends to be that resilience is needed as the world faces overlapping crises, and welfare states are best equipped to provide this resilience.

Kansalaistoiminnalle siis tarvittaisiin käsitteistöä, joka väistelee haltuunottoja, liiallista systemaattisuutta ja policy-logiikkaa. Mutta samalla pitäisi puhua siitä, miksi kansalaisvaikuttaminen on tärkeää ja mikä sen yhteiskunnallinen funktio on. Ehkä tällainen kieli on aina vajaavaista.

3) Aktivismin yhteydessä halutaan aina miettiä, miten toiminta vaikutti: muuttiko se jotain käytäntöä tai lainsäädäntöä. Mutta usein vaikutukset ovat sekä todellisia että paljon epäselvempiä. Toiminta itsessään vaikuttaa keskustelun ehtoihin ja käsityksiin relevanteista positioista ja osapuolista.

2) Kansalaisyhteiskunnan yhteydessä aina halutaan puhua osallistumisesta. Mutta osallistuminen on aina potentiaalisesti myös osallistuvien kansalaisten hallintaa. Vaikuttava kansalaistoiminta on hyvin harvoin lähtenyt siitä, että suostutaan annettuihin osallistumisen muotoihin.

Juuri tästä syystä, eikä siitä huolimatta, kansalaistoiminta on checks-and-balances -mekanismi. Arvaamattomuus tekee toiminnasta elävää ja pitää vallan varuillaan. Tietysti on paljon tarinoita kansalaistoiminnan avulla esiin nostetuista ongelmista, mutta ne ovat aina jälkikäteen kerrottuja.

1) On yleinen ajatus, että kansalaistoimijat tunnistavat yhteiskunnallisia ongelmia ja reagoivat niihin. Mutta kansalaisyhteiskunta ei ole virasto. Sillä ei ole, eikä pidäkään olla, kriteerejä ongelmille. Toiminta voi suuntautua paljon arvaamattomammin, ja jostain näkökulmasta suhteettomasti.

Kaikenlaiset ajatukset tästä teemasta kiinnostaisivat, jos jollakulla sattuu olemaan mielessä tutkimuskirjallisuutta, populaareja tekstejä, tai omia kokemuksia (semi)autoritäärisiltä alueilta.

Nimenomaan nykyisenkaltaisessa tilanteessa, jossa autoritäärisyys vahvistuu globaalisti, olisi välttämätöntä ajatella demokraattista subjektiviteettia niin, ettei jumahdeta liberaalin tulkinnan tarjoamiin käsitteisiin.