Saarioisten roiskeläppäpizzoista voipi aloitella…

Skidinä mulle kelpas toisinaan myös einekset, riitti vaan että maistui hyvältä. Sit jossain vaiheessa teini-ikää lopahti kiinnostus eineksiin.

Enkä sano tätä pelkästään omien kokemuksieni kautta, vaan myös muiden.

Onko enää turvallista olla oma itsensä, vai pitääkö mennä piiloon maskin taakse vain pysytäkseen hengissä?

Lepää rauhassa Victor Perez.

Eikä se WW2 alkanut tyhjästä. Se alkoi sillä samalla propasonnalla mistä saa nykyään harva se päivä lukemaan, tiheämällä ja enevissä määrin.

Näitä varoitusmerkkejä on jo Suomessakin. Ei tosin niin radikaaleja ko esim. USAssa, mutta ableismi ja disabilismi on viime vuosina lisääntynyt.

Vammais- ja autistien oikeudet eivät tosiasiallisesti toteudu, jos ei huomioida rodullistettujen ja HMSN autistien kohtaamaa väkivaltaa.

Keskity sinäkin tänä autismitietoisuuden/hyväksynnän kuukautena (ja aina) kuuntelemaan kaikenlaisia autisteja, ei vain matalan tuen tarpeen valkoisia autisteja.

Olin niitä, jotka eivät taaperoikäisinä puhuneet. Rutiinit oli tosi tärkeitä, jos niistä mentiin poikkeamaan niin se oli maailmanloppu. Tietämys neuroepätyypillisistä oli tuolloin taaperon kengissä.

Olin paikalla etenkin muiden neurovähemmistöön kuuluvien naisten puolesta. Meilläkin on oikeus turvalliseen elämään.

Mun koskemattomuutta on loukattu niin monta kertaa, että mun auringonkukkanauhassa on nykyään pinssi jossa lukee "Don't touch me."