Kenen pitäisi tavata asiakkaita, ja kenen vuorovaikutus lopulta vaikuttaa sosiaalityön onnistumiseen? Minulla ei ole tähän ehdotonta vastausta, ja kuulisin mielelläni näkemyksiä. Keille sosiaalialan ammattilaisista tavoitteelliseen muutostyöhön kytkeytyviä vuorovaikutustaitoja pitäisi kouluttaa?

Mutta: Yksi edellytys vuorovaikutuksen vaikuttavuudelle on, että työntekijä ja asiakas tapaavat. Eri hankkeissa kerättyjen aineistojen perusteella sosiaalityöntekijät tapaavat asiakkaita kuitenkin yllättävän vähän - mahdollisesti vain yhden päivässä.

Vuorovaikutustaitojen tasoa ja kehittymistä voidaan vertailukelpoisesti arvioida pisteyttämällä asiakastapaamisnauhoitteita tähän tarkoitukseen kehitetyllä menetelmällä academic.oup.com/bjsw/article... Tämän soveltamisesta suomalaisella aineistolla tulossa lähiaikoina artikkeli.

Viime vuosina täydennyskoulutusta on tarjottu mm. systeemisestä työskentelystä ja motivoivasta haastattelusta. Kummastakin on brittiläisissä tutkimuksissa saatu lupaavia tuloksia työntekijöiden taitojen parantamisessa, i) vahva ja ii) suomalainen näyttö kuitenkin vielä puuttuu.

Talouskurista ja järjestelmän alasajosta tulevat kärsimään kaikki. Ihmisten pahoinvointi näkyy kaduilla ja kauppakeskuksissa, ja sekin aiheuttaa kyllä menoja.

Sosiaaliturva ja laadukkaat julkiset palvelut ovat modernien ihmisoikeuksien toteuttamista. Suosittelisin pitämään niistä kiinni.

Palveluthan eivät ole vain kuluerä valtion budjetissa, vaan ne tuottavat: väestön terveys, hyvinvointi, osaaminen ja työkyky ovat niistä kiinni. Myös ne, jotka eivät ole huomanneet hyötyvänsä palveluista, hyötyvät niistä yhteiskuntarauhan ja arkiympäristöjen turvallisuuden ja viihtyisyyden muodossa.

Akuuttia sosiaalityöntekijäpulaa helpottamaan tarvitaan lisää opiskelupaikkoja = lisää opettajia = lisää rahoitusta. Vaikuttavuustiedon tuottamiseen tarvitaan osaamista & tutkimuksen ja kentän yhteistyötä = lisää rahoitusta. Juhlapuheiden pitäminen on ilmaista - tekeminen maksaa. #MeOlemmeYliopisto

Sos.työntekijöiden puute on ongelma paitsi asiakkaille ja organisaatioille, myös tutkimukselle. Kuormittuneet stt:t eivät jaksa osallistua aineistonkeruuseen, mikä heikentää mahdollisuuksia etenkin vaikuttavuuden arviointiin, koska se ei (ainakaan vielä) ole mahdollista ilman erillistiedonkeruita.

Saadaksemme tuotettua tällaista tietoa tarvitsemme arviointitutkijoita ja kentän asiantuntijoita samoihin hankkeisiin. HVAilla ei ole omaa tutkimusrahoitusta eikä tutkimusosaamista, yliopiston tutkijoilla taas huonohko tuntuma siihen, mitä käytännössä juuri nyt tapahtuu.

Hyvinvointialueilla on akuutti tarve saada sekä uusia sosiaalityöntekijöitä että tutkittua tietoa sos.huollon palveluista asiakasturvallisuuden, palvelutarjonnan (mitä lisätä, mistä luopua) ja vaikuttavuuden parantamiseksi. Sosiaalityön tieteenalalla on eettinen velvollisuus tuottaa tällaista tietoa

Yliopistolaisten vaatimuksiin olisi hyvä vastata myös siksi, että yliopisto pystyy vastaamaan ulkopuolisen maailman odotuksiin ja yhteiskunnan tarpeisiin. Tämä ei toki ole kaikille tieteenaloille ensisijainen tavoite, mutta omalla alallani sosiaalityössä on.

Palkkatasomme ei siis ole huono vain meidän mielestämme - se on sitä ihan muidenkin mielestä. Maisterin ei yliopistolle kannata siirtyä muussa kuin harrastusmielessä, ja väitelleenkin vain, jos haluaa yliopistouralle.

Yliopiston palkkataso on huono. Yrittäessäni houkutella asiantuntevaksi ja aikaansaavaksi tietämiäni muualla työskenteleviä ihmisiä tutkimushankkeisiin, he saattavat epäuskoisesti nauraa kuullessaan, miten paljon heidän pitäisi leikata tulotasostaan siirtyessään yliopistolle (ainakin tonni, ylikin).